Beirut

Damasin Silver Tower -hotellissa Bahsa Streetillä yövytyn yön jälkeen olemme valmiina lähtöön. On keskiviikko 28.11.1979. Otamme Service taxin ja sanomme kuskille että ajeleppa Beiruttiin. Menomatkalle ei tule muita, joten sovimme matkan hinnan näin meidän kesken.

Tokko matka on sataakaan kilometriä, mutta se kestää. Keli vuorilla ei ole kesäinen. Talvi päätti tulla tänään ja kuorma-autoja on tienposkessa kyljelläänkin. Ei meidänkään letukassa ole nastoja alla ja kuski köröttelee hissukseen. Mikäpä kiire tässä. Paitsi, että olemme sopineet tai paremminkin meille on määrätty ilmoittautuminen UN-offiisissa. Sinne pitäisi ehtiä ajoissa. Olemme ilmoittaneet olevamme perillä virka-aikana. Saatammehan ehtiäkin.

Beirutiin suuntautuvat lomamatkat eivät ole kovin yleisiä, sillä kukapa nyt niin hullu olisi että ehdoin tahdoin sinne haluaisi, kun leppoisampiakin paikkoja on tarjolla. Beirut on ollut lomakiellossa, mutta nyt kun kielto purettiin, päätimme heti iskeä.

Tulemme rajalle. Vakavailmeiset miehet tarkistavat papereitamme. Vastaamme jos ymmärrämme kysymyksen, vastaamme toki vaikkemme ymmärtäisikään. Meille kirjoitetaan kolmen päivän viisumi, pitempään emme saa maassa oleskella. Tutkimme valmista paperia ja se huvittaa meitä. Viisumi on kolmelle henkilölle: mr. Kahkonen, mr. Eero ja mr. Puhelinasentaja. Vanhemman vaitterin passimallissa on vielä ammattikin merkittynä. Pohdimme matkustusasiakirjaa hetken. Tuumimme että sillä on päästävä takaisinkinpäin. Niinpä vakavoidumme ja mr. Eero avaa jälleen keskustelun asemapäällikön kanssa, selittää suomalaisen passin merkintöjä. Meille kirjoitetaan uusi viisumi, jossa on pelkästään sukunimiä. Pääsemme rajan yli. Olemme Libanonissa.

Matka jatkuu. Autosta puhkeaa rengas. Sen vaihtoon kuluu aikansa.

Saavumme Beirutiin. Liikenne on tukossa. Syykin selviää pian. Olemme keskellä mielenosoitusta. Väkijoukko velloo ympärillä. Ajatollahin kuvia on joka puolella. Islamilainen vallankumous leviää siis tännekin. Olemme hiljaa taksin takapenkillä. Väkijoukko tuntuu uhkaavalta, mutta onko se. Ei tee mieli mennä kysymään. Ei tee mieli räpsiä valokuvia. Ei tee mieli näyttää naamaansa. Väkeä riittää, väki osoittaa mieltänsä, toivotaan ettei näytä väki valtaansa.

Lopulta tie selvenee edessä. Pääsemme Beau Rivage Hoteliiin, jossa meillä on varaus. Sovimme taksikuskin kanssa paluukyydin ja kaveri lähtee takaisin lumiselle reitilleen. Toteamme olevamme jo pahasti myöhässä sovitusta tapaamisesta. Koska virka-aika on ohi, päätämme siirtää ilmoittautumisen huomiseen. Nyt on aika mennä syömään jotain, sillä meillä on jo jano.

Itä-Beirutiin ei kuulema kannata mennä, siellä on sala-ampujia katoilla ynnä muuta kivaa. Länsipuoli on rauhallisempaa. Emme toki haluakaan mennä itäisiin osiin, riittäköön tämä puoli kaupungista nyt.

Syömme ja tutustumme kaupungin oluttarjontaan. Loppuillan vietämme yökerhomaisessa kapakassa, jossa naiset tulevat pyytämään drinkkitarjoilua. Tarjoilijat täällä ovat pukeutuneet myös käsiaseeseen, se näkyy selkäpuolella kumartelun yhteydessä. Illan mittaan tulee pientä erimielisyyttä siitä, mitä olemme tilanneet ja mistä meidän on maksettava. Asiakas ei välttämättä ole aina oikeassa ja poliisia täällä on turha huudella apuun. Käymme kiivasta keskustelua, jota höystetään sekä suomen- että arabiankielisillä ilmaisuilla. Emme ole kotikentällä, joten on pelattava näillä säännöillä. Kättelemme kapakanomistajan kanssa ottelun päättymisen merkiksi. Hän kättelee vasemmalla kädellä, mutta ele ei ole loukkaava, hänellä vain ei ole enää oikeaa kättä. Vaihdamme sovinnolliset lopputervehdykset ja poistumme Beirutin yöhön.

Tulemme myöhällä hotelliin. Receptionisti välittää meille viestin UN:n paikallisedustajalta. Meitä on etsitty kaikista hotelleista, jo ennen kaupunkiin tuloamme ja sen jälkeenkin. Moititaan, ettemme ilmoittautuneet. Varoitetaan liikkumasta missä tahansa. "Beirut is like wild west". Kehoitetaan ottamaan heti yhteyttä. Mr. Eero soittaa annettuun numeroon ja kuuntelee tyynenä nuhtelut. Meillä on monta hyvää excusea: lunta vuorilla, rengasrikko, mielenosoitus... Sovimme huomiselle tapaamisen.

Aamulla otamme taksin ja menemme UN-toimistolle. Italialaisupseeri pitää meille tunnin turvallisuusesitelmän siitä mitä voimme Beirutissa tehdä ja minne voimme mennä. Meitä kohdellaan ystävällisesti, vaikka ymmärrän, että olemme aiheuttaneet ylimääräistä harmia arkisten sota-askareiden ohessa. Että olisi täällä ainakin kuudentoista eri sotilaallisen ryhmittymän valtaamassa kaupungissa, jossa maan virallinen armeija on lähinnä koulukiusatun asemassa, niin olisi täällä muutakin tekemistä kuin etsiä kolmea suomalaisrauhanturvaajaa jotka jostain kumman syystä ovat saaneet päähänsä tulla lomailemaan tänne toisten työpaikalle. Että miksi ette menneet Avivin Kaktus-baariin tai Eilatin rannalle. Esitelmän jälkeen emme pääse poistumaan YK-rakennuksesta, sillä ulkona on poikkeustilanne. Kadut ovat jälleen poikki, mielenosoitukset jatkuvat. Meneehän se lomapäivä näinkin.

Ilmastoitu talo esikaupunkialueella

Pääsemme kuitenkin lähtemään ihan vielä valoisan aikana. Esitelmät laannuttavat merkittävimmän innon tutustua kaupungin joka kolkkaan. Tieto lisää tuskaa. Pysymme nyt tiukasti länsiosissa, pidämme yhteyden Välimereen lyhyenä. Leveällä rantakadulla näemme vaikuttavan näyn: pitkä autosaattue jossa on isoja ajatollahin kuvia kuvia ajaa vauhdikkaasti eteenpäin. Jotenkin pelottavalta tällainen moottorimarssikin tuntuu, olisikohan vauhti joka pelottaa. Nyt on kuitenkin aika toimia reportterina ja räpsiä kuvia. Tunnen olevani tinttinä maailmanhistorian keskellä: nyt tapahtuu ja minä olen täällä.

Iltakierros on eilisiltaa suppeampi, turvallisuusesitelmä alkaa näköjään vaikuttaa. Näemme UN:n kollegoita, heillä on täysi työvarustus mukana kaupungissakin.

Perjantaina kyytimies saapuu sovittuun aikaan. Nyt mukana kyydissä on meidän lisäksi yksi muukin Damasiin matkaaja, mieshenkilö, oletettavasti syyrialainen. Kiipeämme ylös kaupungista ja pysähdymme ostamaan evästä. Räpsin filmirullan loppuun. Se vain ei meinaa loppua millään. Laskuri on jo yli neljänkymmenen, vaikka rullassa on vain 36 kuvaa. Alan aavistella pahinta. Kameran lainaamisesta on ennenkin ollut jotain harmia. "Laitoin siihen jo filmin valmiiksi..." Eihän se saamarin filmi ole lähtenyt vetämään. Minulla ei ole yhtään kuvaa Beirutista! Reportterimme maailmalla! Varsinainen Tintti!

Laitan filmirullan kameraan. Varmistan että se lähtee kulkemaan. Otan nyt alhaalla näkyvästä kaupungista kuvia.

Beirut jää taakse

Taksi ja sen kuski

Bekaan laakso

Tienoo on luminen, mutta tie on auki. Ilman sen kummempia kommelluksia pääsemme Damasiin ja sieltä Camp Ziouaniin. Lyhyt lomamatkamme on herättänyt jonkinlaista huomiota, mutta nyt kadonneet lampaat ovat palanneet takaisin laumaansa. Joudumme kertomaan matkakertomustamme moneen kertaan. Väritämme ja vähättelemme, valehdella ei tarvitse.

Beirut julistetaan jälleen lomakieltoalueeksi. Ei se ole meidän vika!

---> Itäisten maiden viisaat miehet ja ... -> joulutarina